Lapset

Olen joskus (melko useinkin) miettinyt, miten ihmiset uskaltavat hankkia lapsia pienellä ikäerolla. Tällä tarkoitan alle kahta vuotta. Vaikka meillä on kuulemma kiltti ja hyvätapainen Lapsi, en kuitenkaan olisi ollut halukas hoitamaan uutta vauvaa aikaisemmin. Tämä ihan itsekkäistä syistä. Uskon, että en olisi jaksanut hoitaa molempia. Eli ns. pää olisi hajonnut. Ja olisin ehkä masentunut.
Nyt varsinkin, kun Lapsi on kohta 2,5-vuotias alkaa tulla "minä itse" todella hyvin esille. Välillä on tilanteita missä ei missään tapauksessa saa mennä auttamaan, jos autat, seurauksena on itkupotkuhuutohakkausraivarit. Ja se mitä Lapsi on ollut tekemässä, joutaa jonnekin hyvin kauas....yleensä se potkaistaan tai heitetään mahdollisimman kauas. Mutta kolikon kääntöpuolena on, että jos et auta tässä samaisessa tilanteessa, seurauksena on samanlainen huutokonsertti, kun hänet on hyljätty eikä kukaan auta...... Eli teit niin tai näin, aina se on väärinpäin.


Tiedän, tämä kaikki kuuluu kehitykseen, mutta välillä on vain niin avuton olo, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Ja kenkien laitto jalkoihin. Voi jestas sentään. Siinä jos menet auttamaan väärällä hetkellä, turha kuvitellakaan, että saisit kenkiä Lapsen jalkaan seuraavan 10 minuutin aikana....
Omaa tahtoa siis löytyy.


Tähän on lisättävä, että tiedän uhmaiän olevan kovasti tulossa ja ensi vuosi voi olla kaikkein huonoin aika vauvalle, mutta haluan silti Lapselle sisaruksen. Nyt.
Tässähän sitä kärsivällisyyttä oppii. Joka päivä. 




Nämä ajatukset tulivat mieleeni, kun olimme eilen 3-vuotissynttäreillä. Lapset ovat kaikki erilaisia ja reagoivat samanlaiseen tilanteeseen aivan eri tavoilla. Päivänsankari oli saanut lahjaksi kaikenlaisia hienoja (ja isoja) leluja ja tietenkin meidän Lapsi kokeili niitä myös. Eräs lelu oli tosi kiinnostava: kaivinkone. Tuossa kaivinkoneessa on vain se vika, että se keikahtaa helposti kumoon, jos lapsi istuu liian reunassa. No, meidän Lapsi kiipesi kaivinkoneen päälle istumaan ja tottakai keikahti lattialle. Tästä suivaantuneena Lapsi alkoi potkia kaivinkonetta. No, muutaman potkun jälkeen Lapsi alkoi leikkiä muilla leluilla. Kunnes kokeili uudestaan kaivinkonetta. Siinähän kävi samalla tavalla, kaivinkone keikahti kumoon ja Lapsi lattialle. Tällä kertaa vieressä oli sanko. Lapsi nousi pystyyn, otti sangon käteensä ja löi kaivinkonetta muutaman kerran. Sangolla.
Päivänsankarin vanhemmat katsoivat ihmeissään meidän Lapsen käytöstä ja sanovat, että jos heidän lapsensa kaatuisi kaivinkoneella, hän alkaisi vain itkeä ja huutaa.
En tiedä miksi, mutta sisälläni läikähti ylpeys, että meidän Lapsi reagoi tuolla tavalla. Tietenkään ei ole hyvä, että käyttäytyy väkivaltaisesti, mutta se että Lapsi ei vain jää itkemään....hyvähyvä! :)


Itse olen ollut aikamoinen itkupilli pienenä. Ainakin minulla on sellainen muistikuva. Ja syyllistyin helposti kaikesta. Kuten vieläkin. Nykyään osaan kuitenkin ajatella suht järkevästi, jolloin osaan pitää puoliani.
Olen aina ollut "kiltti tyttö". Jossain vaiheessa sitä vain on laitettava itsensä etusijalle. En minä voi aina olla se, joka antaa periksi ja tekee kaiken toisten puolesta. Ja tämä vain sen takia, kun en muka osaa sanoa "ei".........onneksi ikä on tuonut mukanaan tervettä itsekkyyttä. (toivottavasti)




Kaikenlaista sitä mielessään ajattelee lyhyessä ajassa. Tuo teksti ei ole edes puolet siitä mitä mielessä pyöri ja mihin ajatuksenjuoksu lähti rönsyilemään, mutta tuossa on ajatuksen ydin. Siitä lähdettiin liikkeelle. Ja nyt olen jakanut ajatukseni kanssanne. :)


Lähti taas teksti harhailemaan......parempi siis lopetella tältä erää.


Hyvää kesän jatkoa! :)